PERHE-ELÄMÄN RIEMUT JA RAIVOT

Silmiini on pompannut viime aikoina eri yhteyksissä keskustelut ja kannanotot vanhemmuudesta ja lasten kasvatuksesta.

On käynyt selväksi, että vanhemmuus ja kasvatus herättää tunteita! Niin minullakin. On monenlaisia ohjeita, neuvoja ja sääntöjä siitä, miten tulisi toimia vanhemmuuden tiellä, jotta päästään toivottuun lopputulokseen lapsen kasvatuksessa ja onnistuneessa vanhemmuudessa.

Kaikkea kirjoittelua ja kommentointia lukiessa syntyy helposti vaikutelma, että omassa vanhemmuudessa on koko ajan jotain parannettavaa tai, että omassa lapsessa on jotain tavallisuudesta poikkeavaa, jos kaikki ei mene niin sujuvasti ja vaivattomasti. Syömiset, nukkumiset ja oma aika mietityttävät. Tietenkin!  Helpotukseksi tarjotaan usein hyviäkin neuvoja ja vinkkejä sekä kaikenlaisia koulutuksia perhe-elämän helpottamiseksi.

Miksi elämä ei saisi muuttua  - tai paremminkin - kääntyä päälaelleen vanhemmuuden myötä? Vanhemmuus on väistämättä yksi elämän suurimpia mullistuksia ja huikea tutkimusmatka itseen, lapseen ja koko elämään. Vanhemmuus on matka, jossa vaivoja ei säästellä. Jälkikasvu saa meidät nukkumaan huonosti ikävuosista riippumatta milloin mistäkin syystä. Harmaita hiuksia pukkaa hiusväristä huolimatta. Väsymys ja huolet eivät taatusti tuo kenestäkään parhaita puolia esiin.

Lisäksi koko ajan kovaa kyytiä kasvava pienokainen onnistuu lähes aina sohaisemaan omaa sisäistä muurahaispesäämme kaikissa kehitysvaiheissaan. Itsestä saattaa löytyä yllättävän paljon hyvin piilossa pysyneitä tunteita, ajatuksia ja kokemuksia, jotka kummallisesti onnistuvat aktivoitumaan juuri silloin, kun sitä vähiten jaksaisi..  Onko ihmekään, että vanhemmuus tuo mukanaan kaiken ilon ja ihanuuden keskellä myös neuvottomuutta, hämmennystä ja riittämättömyyden tunteita?

Lapsiperheen arkea on juuri se, että tilanteet tulevat yllättäen ja harvoin mitkään suunnitelmat toteutuvat täysin odotetulla tavalla. Puhumattakaan vuorovaikutustaitojen haasteellisuudesta! Oman ajan ja omien tarpeiden siirtäminen tuonnemmaksi on aika usein lähes pakon sanelemaa huolimatta siitä onko perheessä vastasyntynyt vauva vai murrosiän kuohuissa elävä teini-ikäinen.

Tämän kevään aikana diakoninen perhe - ja nuortenaikuisten työ on järjestänyt ÄITIRYHMÄN, jossa on voinut pohtia yhdessä ryhmän kanssa omaan elämään ja vanhemmuuteen liittyviä kysymyksiä. Vanhemmuuden ja sen herättämien kysymysten äärelle pysähtyminen on arvokasta. Omaan itseensä tutustuminen voi olla palvelus koko perheelle ja sen yhteiselle hyvinvoinnille.


Kirsi Jaakonaho
diakoniatyöntekijä
Diakoninen perhe- ja nuortenaikuisten työ

 

Ensitreffit alttarilla – keskustelua avioliitosta

"Bride photo" by Allan Ajifo - https://www.flickr.com/photos/125992663@N02/14414226240/.
Licensed under CC BY 2.0 via Wikimedia Commons - http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Bride_photo.jpg#mediaviewer/File:Bride_photo.jpg

Julkinen keskustelu avioliiton perusteista on jatkunut tv-sarja Ensitreffit alttarilla myötä. Sarjan ideana on se, että ulkopuoliset asiantuntijat: pappi, psykologi, psykoterapeutti ja folkloristi valitsivat ihanteellisimmat avioparit. Miia ja Olli, Viola ja Esa sekä Pia ja Jussi tapasivat ensi kertaa alttarilla, menivät naimisiin ja muuttivat yhteen.  Tämän jälkeen ohjelma on keskittynyt kuvaamaan sitä, rakastuvatko aviopuolisot toisiinsa ja voivatko he elää aviopuolisoina. Sarjan idea ei ole sinänsä uusi. Avioliittoja on solmittu kautta aikain hyvin erilaisista lähtökohdista käsin. Esimerkiksi keskiajalla avioliitto oli sopimus, jossa perheen ja suvun merkitys oli keskeinen. Tärkeämpää kuin avioliiton solmivien keskinäinen rakkaus oli suvun etu.

Tämän päivän Suomessa ulkopuolisten sopima avioliitto on poikkeuksellinen. Ehkä juuri tämän vuoksi mediassa on käyty Ensitreffit alttarilla -sarjan tiimoilta vilkasta keskustelua rakkauden, parisuhteen ja avioliiton perusteista. Joissakin puheenvuoroissa on korostettu avioliiton maallista merkitystä. Toiset ovat taas muistuttaneet avioliiton hengellisestä lähtökohdasta. Ylipäänsä tämän päivän avioliittokeskustelua on leimannut tunneherkkyys, vastakkainasettelu ja juuttuminen erilaisiin reunaehtoihin. Samalla keskustelun taka-alalle on jäänyt yksi keskeinen näkökulma – elinikäisyys.

Elinikäisyyden ihanne on luterilaisen kirkon avioliittokäsityksen mukaan yksi avioliiton perustavanlaatuinen lähtökohta. Tämä ihanne on sanoitettuna esimerkiksi piispojen julkaisemassa kirjassa Rakkauden lahja. Mutta kuinka elinikäisyyden ihanne sopii nykyihmisille?

Sosiologi Jaana Maksimaisen esittää väitöskirjassaan Parisuhde ja ero: Sosiologinen analyysi terapeuttisesta ymmärryksestä (2010), että elinikäisen avioliiton ihanteen on korvannut terapeuttisen parisuhteen ihanne. Se tarkoittaa emotionaalisen tyytyväisyyden varaan rakentuvaa parisuhdetta, jossa kielletään velvollisuudet ja sitoutuminen. Ne korvataan rehellisyyteen ja avoimuuteen perustuvalla kommunikaatiolla. Terapeuttisella parisuhteella ei ole kuitenkaan sellaista päämäärää, joka tukisi liiton pysyvyyttä.

Luterilaisen avioliittoteologian näkökulmasta terapeuttinen parisuhde ei riitä avioliiton perustaksi, koska elinikäisyyden ihanne kuuluu jo ihmisenä olemisen ytimeen. Se on osa Jumalan luomistahtoa. Avioliiton lisäksi elinikäisyys voi toteutua myös muissa lähisuhteissa. Jeesus puolustaa avioliiton elinikäisyyttä vastustamalla periaatetta, joka antaa miehelle luvan erota vaimostaan kevein perustein. ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” Jeesuksen opetuksen pohjalta ei voida kuitenkaan vaatia esimerkiksi sitoutumista väkivaltaiseen parisuhteeseen.

Ajattelen, että elinikäisyyden ihanteen tulisi olla yksi lähtökohta nykyisessä avioliittokeskustelussa. Luterilainen kirkko voi tukea tämän ihanteen toteutumista vahvistamalla ilmapiiriä, jossa on tilaa keskeneräisyydelle. Parhainkaan avioliitto ei voi toteutua ilman vastoinkäymisiä, jotka koettelevat, mutta myös kasvattavat. Keskeneräisten ja inhimillisten ihmisten elinikäiseen avioliittoon tarvitaan keskinäistä ymmärrystä, vastavuoroisuutta, lujaa tahtoa, mutta myös Jumalan siunausta. 

Joona Mikkola